”Varo, varo!”-äiti

Aikoinaan työskennellessäni lasten parissa muistan olleeni välillä hieman huvittunutkin vanhempien reaktiosta kun hoitopäivän aikana oli sattunut pieni haaveri. Siis oikesti sellainen ”melkein asvaltti-ihottumaa polvessa”-haaveri ja toiset vanhemmat saivat pakkansa aivan sekaisin moisesta. Koska kyllähän lasten täytyy saada elää ja joskus kun on paljon vauhtia, vahinkoja sattuu. Lapset yleensä toipuvat sellaisista supernopeasti eivätkä ole moksiskaan kun säikähdyksestä päästään yli. Vanhemmat saattavat parhaillaan voivotella näitä tilanteita viikkoja. En koskaan oikein ymmärtänyt sitä.  Kuitenkin aika pian sen jälkeen, kun Möyhis oli ilmoittanut että on tulossa maailmaan olin (siis raskausaikana) viettämässä aikaani kummityttöni kanssa. Ensimmäistä kertaa ikinä huomasin olevani ”varo-varo!”- aikuinen. Pelotti, ettei hän pitänyt kunnolla keinusta kiinni. Pelotti, että hän ajaisi pyörällä liian kovaa. Pelotti kaikki. Ensimmäistä kertaa ikinä ymmärsin niitä vanhempia, joille se oman lapsen polven melkein naarmutus oli niin kokonaisvaltainen tunnekuohu että sen käsittelemiseen meni viikkoja.

Kun vihdoin sain lapseni maailmaan, toivoin että ”varo,varo”-äitiys väistyisi kun pahimmat hormonihuurut häviäisivät. Ensin ajattelin että imetyshormonit pitävät yllä sitä, mutta sama maailmanlopun fiilis jatkui joka kerta kun luovuin lapsestani hetkeksi. ”Pidä niskasta kiinni!” , ”Ethän jätä liian reunalle”, ”Varo ettei se palellu / ettei vaan satu.”. No, saitte varmaan kiinni ajatuksesta. Pelkäsin kaikkea ja se vaan paheni sen myötä mitä enemmän vastuuta lapsestani jouduin antamaan muille. Puhumattakaan siitä miten olisin halunnut vuorata kotimme kupla- ja vaahtomuovilla siinä vaiheessa kun Möyhis lähti liikenteeseen. Jossain vaiheessa oli kuitenki pakko ajatella järjellä vaikka se tunnekuohu vyöryi päälle kokonaisvaltaisemmin kuin koskaan kuvittelin. Oli pakko todeta, että lapsi ei opi jos ei saa kokeilla. Lapsi ei liiku jos sen ei anneta. Niimpä löysäsin napanuoraa, annoin mennä ja tein parhaani että ympäristö olisi sen verran turvallinen, että suurimmilta vahingoilta vältytään.

Kokemus siitä että lapsi oppi ja suurin osa haavereista jäi toteutumatta, rohkaisi minua luottamaan ja antamaan tilaa. Annoin kiipeillä, kokeilla ja riehua. Ohjeistin, turvasin mutta en kieltänyt. Lopputulemana on motorisesti taitava lapsi, joka uskaltaa rohkeasti kokeilla kaikenlaista aktiviteettia. Kunnes tuli potkupyöräilyn aika. Jo vuosi sitten pohdimme pyörän hankkimista, mutta kiireistä ja muuton takia nihkeästä taloustilanteesta pyörän osto sai jäädä. Nyt Möyhiksen ihanat läheiset kuitenkin muistivat syntymäpäivänä niin, että hankkivat meille ikioman Puky-potkupyörän. Siis sen, joka kehittää alusta asti tasapainoa ja on helppokäyttöinen. Nyt on taas vanhemmuuden paikka jossa huomaan olevani ”Varo, varo” – äiti. Meillä on kypärä ja huisin taitava, lahjakas lapsi joka osaa varoa, jarruttaa ja kuunnella ohjeita. Automaattisesti osaa myös taluttaa pyöränsä suojateiden yli. Siltikin mun sydäntä kylmää joka kerta kun tuo lapsi hyppää pyöränsä selkään.

Huomaan olevani se ”varo, varo”- äiti, joka hermostuu joka kerta kun on paljon vauhtia, vähän hiekkaa, liukasta, liikennettä tai ihmisiä. Oikeestaan kaikki hermostuttaa ja valitettavan usein se ”Nyt odotat.” tai ”Varovasti nyt!” karkaa sieltä suusta, usein ihan ilman syytä. Meinasin vielä aiemmin, että ehkä tämä nyt vaan on isin kanssa toteutettava aktiviteetti kunnes oivalsin, että tämähän voi olla mulle kasvun paikka. Olis vissiin aika opetella luottamaan ja antaa mahdollisuus lapsellekin. On kuitenkin hauska huomata, miten ne ammattiminänä koetut tilanteet tuleekin ihan eri lailla ihon alle, kun on kyse omasta lapsesta.

 
Onko täällä muita ”varo, varo”-vanhempia?

Follow:

6 Comments

  1. Elinabeth
    10/04/2017 / 16:38

    Mä oon kans töissä ihmetellyt niitä pikku naarmuja nillittäviä vanhempia, mutta alan ymmärtää, kun oma 10kk ikäinen on alkanu nousta tukea vasten. Kovasti haluaisin antaa hänen mennä, mutta jokainen kolhu ja sitä seuraava itku ovat kuin syytöksiä itselleni siitä, etten huolehdi turvallisuudesta tarpeeksi. Yritänkin olla käyttämättä Varo-sanaa ja korvata sen kehotuksella olla tarkkana, ja selittää miksi tai miten. Ajatuksena se, että saa tehdä ja kokeilla, kunhan tekee sen… varovasti. Heh.

  2. 10/04/2017 / 16:52

    Hih! Se ”varo, varo”-äitiys hieman pehmenee toisen lapsen kanssaan. Me oltiin myös pyöräilemässä ja oli hauska nähdä miten Pukyllä laskettiin jo mäkeä alas. Meillä on muuten pinkki. 🙂 Tuntuu siltikin, että lapset ovat koko ajan kuoleman vaarassa.. Ei kai se siitä muutu vaikka olisivat aikuisia.. Pitää olla vain nopeat jalat!

  3. 10/04/2017 / 17:02

    Todella hyvä kirjoitus 🙂 Näitä tulee mietittyä kun itsekin kasvatusalalla töissä ja näihin tilanteisiin törmää aina silloin tällöin. Onhan vanhemmalla oikeus huoleen lapsestaan, mutta toisaalta lapsella on myös oikeus oppia ja kokeilla ja kaatuilla ja törmäillä 🙂

  4. 10/04/2017 / 19:31

    Meillä ei vielä lapsia ole, joskin niiden hankintaan on asetettu tavoiteajaksi vuosi; ens pääsiäisenä olis kiva olla raskaana jo! En olekaan vielä kauheasti pohtinut millainen vanhempi olisin; ei ole mitään kokemusta oikein vielä. Varmasti pyrkisin vähän ainakin riskejä välttämään, mutta uskoisin että meillä mies olisi enemmän se suojeleva osapuoli, kun on sitä jo minuakin kohtaan vaikka vasta yritysvaiheessa ollaan 😉

  5. 11/04/2017 / 08:50

    Meidän poika on melkoinen hurjapää, ja haavereita sattuu. Ole itseasiassa yllättynyt, kunka rennosti olen osannut olla, ja antaa taaperon mennä ja oppia. Välillä toki tuntuu, että pitäisi kääriä koko poika kuplamuoviin, jotta pahimmilta vältyttäisiin, mutta yritän ajatella, että kokeilemalla oppii.

    Potkupyörä on meilläkin suunnittelilla kaksivuotiaalle 🙂 Saa nähdä, miten mulle käy 😀

  6. 12/04/2017 / 15:40

    Itsellä ei vielä lapsia ole, mutta olen huomannut itsessäni ”varo, varo”-piirteitä töissä (opiskelen opettajaksi ja olen työskennellyt melko paljon kouluilla opiskelujen ohessa). Ehkä tuollainen ylivarovaisuus töissä kumpuaa siitä omasta ja koulun vastuusta sekä pelosta, miten vanhemmat reagoi vaikka pieniin haavereihin.
    Kaikkiaan olisi vain parasta antaa lasten olla ja kokeilla melko vapaasti – silloinhan sitä eniten opitaan! Tämä pitäisi vain iskostaa kaikille osapuolille (niin opettajille kuin vanhemmillekin) päähän 😊

Kommentoi