Viime viikkoina olen pelännyt, että kiireeseen voisi ihan oikeasti hukkua. On ollut kaikenlaista hommaa, aikataulusäätämistä ja sairasteluja. Nyt ollaan kuitenkin vihdoin siinä tilanteessa että aikaa on. Noro nimittäin löysi tiensä meillekin ja nyt, kun pöpö alkaa viimein olla taltutettu – meillä onkin kaksi oireetonta kotipäivää vielä luvassa. Melkein oon kiitollinen tästä pöpöstä. Väliin sitte yks normiperjantai ja sit viikonlopun ja vapun viettoon, vois olla huonomminkin!


Kiireisiin viikkoihin on mahtunut monta onnetonta sattumaa, kuten ranteen/sormien tyriminen sekä noroviruksen ja sen kanssa matkustaminen Oulusta Helsinkiin. Kokemuksia karttuu, mutta tästä viimeisimmästä ei kyllä jäänyt kun paha maku suuhun. Kuitenkin tuntuu että koko kevät on humahtanut vauhdilla. Vaikka kaikki suunnitelmat, tavoitteet, unelmat ja ehkä asennekkin on muuttuneet, tuntuu silti siltä ettei tässä edes ehtinyt kunnolla edes räpäyttämään silmiään ennen kuin kesä jo häämöttää. Kuvittelenko vaan, vai tuntuuko teistäkin että aika kuluu nopeammin mitä vanhemmaksi tulee?


Kiireisen arjen ja sattumusten keskellä olen ryöstänyt muutaman hetken itselleni ja samalla pohtinut, mikä blogin tulevaisuus on. Millaista matskua haluan kirjoittaa, mitkä kiinnostaa ja mille on lukijoita? Trendikkäimmät ja menestyneimmät rajaavat selkeästi blogiaan, tavoittaakseen sitoutuneen porukan seuraamaan ja jakamaan juttujaan. Mä en kuitenkaan osaa lyödä itseäni yhteen laatikkoon, tykkään postata ruuasta ja leivonnaisista, musasta, politiikasta, vanhemmuudesta ja Möyhiksen hauskoista möläytyksistä – joten aion todennäköisesti tehdä niin jatkossakin. Olisiko helpompaa selata kiinnostavia juttuja, jos asettelisin aiheen mukaan eri välilehdille postaukset? Vai onko tällainen sekametelisoppa / lifestyleblogi just sopivan aito just näin? Muiden ulkoasuja väsätessä on myös alkanut himottaa oman ulkoasun päivitys. Kahdesti olen pohtinut myös lopettamista, lähinnä koska liian pitkään muiden kanssa somejen vertailu saa aikaan ahdistuksen. Pitäis olla enemmän tai vähemmän jotakin, postata useammin tai paremmin ja olla kauniimpi. Someähky ja kiire on mun pahimmat viholliset, pakko tunnustaa.  Päädyin kuitenkin siihen, että en aio lopettaa, enkä enää silotella jotta sopisin muiden muottiin. Nostan jalat ylös, luurit korville ja ideoin rauhassa – voi olla, että pistän kaiken uusiksi. Voi olla, että en. En tiedä vielä, mutta sen tiedän että tänä kesänä mä aion kehittyä tässä.


Huh. Että semmonen kuulumisvyörytys ja blogipohdinta. Mitenkäs teillä menee?

 

Follow:

Aikoinaan työskennellessäni lasten parissa muistan olleeni välillä hieman huvittunutkin vanhempien reaktiosta kun hoitopäivän aikana oli sattunut pieni haaveri. Siis oikesti sellainen ”melkein asvaltti-ihottumaa polvessa”-haaveri ja toiset vanhemmat saivat pakkansa aivan sekaisin moisesta. Koska kyllähän lasten täytyy saada elää ja joskus kun on paljon vauhtia, vahinkoja sattuu. Lapset yleensä toipuvat sellaisista supernopeasti eivätkä ole moksiskaan kun säikähdyksestä päästään yli. Vanhemmat saattavat parhaillaan voivotella näitä tilanteita viikkoja. En koskaan oikein ymmärtänyt sitä.  Kuitenkin aika pian sen jälkeen, kun Möyhis oli ilmoittanut että on tulossa maailmaan olin (siis raskausaikana) viettämässä aikaani kummityttöni kanssa. Ensimmäistä kertaa ikinä huomasin olevani ”varo-varo!”- aikuinen. Pelotti, ettei hän pitänyt kunnolla keinusta kiinni. Pelotti, että hän ajaisi pyörällä liian kovaa. Pelotti kaikki. Ensimmäistä kertaa ikinä ymmärsin niitä vanhempia, joille se oman lapsen polven melkein naarmutus oli niin kokonaisvaltainen tunnekuohu että sen käsittelemiseen meni viikkoja.

Kun vihdoin sain lapseni maailmaan, toivoin että ”varo,varo”-äitiys väistyisi kun pahimmat hormonihuurut häviäisivät. Ensin ajattelin että imetyshormonit pitävät yllä sitä, mutta sama maailmanlopun fiilis jatkui joka kerta kun luovuin lapsestani hetkeksi. ”Pidä niskasta kiinni!” , ”Ethän jätä liian reunalle”, ”Varo ettei se palellu / ettei vaan satu.”. No, saitte varmaan kiinni ajatuksesta. Pelkäsin kaikkea ja se vaan paheni sen myötä mitä enemmän vastuuta lapsestani jouduin antamaan muille. Puhumattakaan siitä miten olisin halunnut vuorata kotimme kupla- ja vaahtomuovilla siinä vaiheessa kun Möyhis lähti liikenteeseen. Jossain vaiheessa oli kuitenki pakko ajatella järjellä vaikka se tunnekuohu vyöryi päälle kokonaisvaltaisemmin kuin koskaan kuvittelin. Oli pakko todeta, että lapsi ei opi jos ei saa kokeilla. Lapsi ei liiku jos sen ei anneta. Niimpä löysäsin napanuoraa, annoin mennä ja tein parhaani että ympäristö olisi sen verran turvallinen, että suurimmilta vahingoilta vältytään.

Kokemus siitä että lapsi oppi ja suurin osa haavereista jäi toteutumatta, rohkaisi minua luottamaan ja antamaan tilaa. Annoin kiipeillä, kokeilla ja riehua. Ohjeistin, turvasin mutta en kieltänyt. Lopputulemana on motorisesti taitava lapsi, joka uskaltaa rohkeasti kokeilla kaikenlaista aktiviteettia. Kunnes tuli potkupyöräilyn aika. Jo vuosi sitten pohdimme pyörän hankkimista, mutta kiireistä ja muuton takia nihkeästä taloustilanteesta pyörän osto sai jäädä. Nyt Möyhiksen ihanat läheiset kuitenkin muistivat syntymäpäivänä niin, että hankkivat meille ikioman Puky-potkupyörän. Siis sen, joka kehittää alusta asti tasapainoa ja on helppokäyttöinen. Nyt on taas vanhemmuuden paikka jossa huomaan olevani ”Varo, varo” – äiti. Meillä on kypärä ja huisin taitava, lahjakas lapsi joka osaa varoa, jarruttaa ja kuunnella ohjeita. Automaattisesti osaa myös taluttaa pyöränsä suojateiden yli. Siltikin mun sydäntä kylmää joka kerta kun tuo lapsi hyppää pyöränsä selkään.

Huomaan olevani se ”varo, varo”- äiti, joka hermostuu joka kerta kun on paljon vauhtia, vähän hiekkaa, liukasta, liikennettä tai ihmisiä. Oikeestaan kaikki hermostuttaa ja valitettavan usein se ”Nyt odotat.” tai ”Varovasti nyt!” karkaa sieltä suusta, usein ihan ilman syytä. Meinasin vielä aiemmin, että ehkä tämä nyt vaan on isin kanssa toteutettava aktiviteetti kunnes oivalsin, että tämähän voi olla mulle kasvun paikka. Olis vissiin aika opetella luottamaan ja antaa mahdollisuus lapsellekin. On kuitenkin hauska huomata, miten ne ammattiminänä koetut tilanteet tuleekin ihan eri lailla ihon alle, kun on kyse omasta lapsesta.

 
Onko täällä muita ”varo, varo”-vanhempia?

Follow:

 
(12 kuppikakkua)

Tarvitset:

2 dl vehnäjauhoja
1,5 dl sokeria
1 tl leivinjauhetta
1/2 tl vanilijasokeria
1 kananmuna
0,5 dl maitoa
100g  voita (sulatettuna)
3-4 rkl sitruunamehua

Koristeluun:
75 g voita (huoneenlämpöistä!)
4 dl tomusokeria
1-2 tl sitruunamehua
vaahtokarkkeja
vaaleanpunaisia strösseleitä
kookoshiutaleita


Tee näin: 
1. Aseta uuni lämpenemään 175 asteeseen ja vuoraa muffini/kuppikakkuvuoka paperisilla kuppikakkuvuuilla.
2. Sekoita kuivat aineet keskenään.
3. Sekoita muna, maito, voi ja sitruunamehu keskenään.
4. Yhdistä seokset ja sekoita hyvin.
5. Täytä cupcakevuuat puolilleen ja paista 175 asteessa n. 15 minuuttia. Anna jäähtyä hyvin, ennen kuorrutteen lisäämistä.

Koristelu: 
1. Kumoa strösseleitä lautaselle.
2. Leikkaa valkoiset vaahtokarkit kahtia, dippaa sitten vaahtokarkin ns. sisäpuoli (se tahmainen osa joka paljastuu leikatessa) strösseleihin. Tee tämä 12 vaahtokarkille. Jätä dipatut vaahtokarkit lautaselle odottamaan.
3. Pehmennä voi sähkövatkaimella notkeaksi. Lisää sitten tomusokeri voin joukkoon pienissä erissä, kokoajan vatkaten.
4. Levitä kuorrute veitsellä kuppikakkujen päälle.
3. Aseta korvat kuorrutteeseen ja ripottele päälle vielä kookoshiutaleita.

Säilytä kuppikakut jääkaapissa, mutta nosta lämpenemään n. 10 min ennen tarjoilua.

Follow:

Joku tovi sitten kirjoitin siitä, kuinka mielestäni ei voi olettaa, että jokaisella on mahdollisuus kouluttautua. Monella kuitenkin on. Aihe on ajankohtainen, koska korkeakoulujen yhteishaku on parhaillaan käynnissä. Se tarkoittaa siis, että amis tai lukiopapereilla voi nyt hakeutua jatkokouluttautumaan ammattikorkeakouluun tai yliopistoon. Jos edes pienikin osa susta on kiinnostunut niin sanon että HAE. Sun ei tarvii ottaa sitä paikkaa vastaan jos et haluakaan, mutta hakeminen itsessään voi opettaa jo paljon.

Mihin mä hakisin?
Jos et ole vielä löytänyt omaa alaasi, suosittelen tekemään testin tai toisenkin. Esimerkiksi Studentumin ammatinvalintatesti ja mol.fi:n ylläpitämä ammatinvalintaohjelma ovat hyviä suunnanantajia. Niiden lopputuloksia, omia kykyjä ja motivaatiota seuraamalla löydät varmasti Opintopolusta itsellesi mieluisan hakukohteen. Jos et, niin opintopolkua voi selata ilman testejäkin. Kannattaa myös pitää mielessä mikä on toivomasi tulotaso ja googlailla kiinnostavien tutkintojen palkkatasoa.

Miten mä haen? 
Korkeakoulujen yhteishaku tapahtuu osoitteessa opintopolku.fi. Opintopolku palvelusta löydät superselkeät ohjeet kuten: Näin haet kevään yhteishaussa korkeakouluun , Viisi vinkkiä hakemiseen ja Näin täytät korkeakoulujen yhteishaun hakulomakkeen.  Hakemiseen tarvitset nettipankkitunnukset. Varaa aikaa ja rauhallinen ympäristö. HUOM! Hakemusta voi muuttaa vaan hakuajan puitteissa. (Voi sen jälkeenkin, mutta menee hankalaksi.) Tsekkaa myös koulutuskohtaiset esivalinta- ja valintakoe ajat ja materiaalit.

Mitä tukia voin saada?
Opiskelijoiden tuet muuttuvat 1.8.2017 alkaen. Tämä tarkoittaa, että korkeakouluopiskelijana saisit opintorahaa enintään 250,28 e/kk. Vaikka opintorahan määrää pienennetään, opiskelijat siirtyvät yleisen asumistuen piiriin, jolloin pääkaupunkiseudulla saisit n. 390 e / kk asumislisää. Näillä summilla pääkaupunkiseudulla ei kuitenkaan eletä, joten uudistusten myötä valtion takaamaa opintolainaa voi nostaa 650 e/ kk jos pankki sen sinulle myöntää.
Kela antaa valtion takauksen uudistetusti kaikille, mutta on pankista kiinni saako lainaa. Jos tukirahat epäilyttävät, lainan saaminen on mahdotonta – ei opiskelun tarvitse kuitenkaan kaatua siihen. Opintopolkua vilkuilemalla löydät monenlaisia tutkintoja, jotka voi suorittaa verkko-opintoina tai monimuotona. Nämä koulutusmuodot usein mahdollistavat osa- tai kokoaikaisenkin työn tekemisen.

Kannattaako mun ees hakea?
Ehdottomasti. Paikkaahan ei ole pakko ottaa vastaan, mutta pääsykoemateriaalin pänttääminen, pääsykokeet ja niihin jännittäminen voivat kaikki olla opettavaisia kokemuksia. Voi olla, ettei paikkaa irtoa ekassa haussa tai voi olla, että pääset juuri minne hait – oli miten oli, se selviää vain kokeilemalla. Jos olet päässyt siihen pisteeseen, että olet suorittanut onnistuneesti toisen asteen tutkinnon on korkeakoulu ennemmin mahdollisuus kuin uhka.

No millon voi hakea?
JUST NYT. On nimittäin viimeiset hetket hakea kevään 2017 korkeakoulun yhteishaussa.
Yhteishaku sulkeutuu 05.04.2017 klo. 15.00

Mä hain, hae säkin!

Follow:

Tiedättekö sen tunteen kun pitkän viikon jälkeen makeanhimo kolkuttelee mutta ei jaksaisi enää lähteä kauppaan? No, mä tiedän ja aion nyt pelastaa sunkin viikonlopun tällä reseptillä:

Köyhät ritarit uunissa

Taioin tämän kakkukokeilusta jäljelle jääneistä kakkupohjan reunoista, pakastemustikoista ja kotoa löytyvistä perustarvikkeista! Tää on niin helppo resepti, että tätä voi aika rohkeesti muokata oman maun mukaan esim. vaikka vaihtamalla mustikat mansikoihin tai lisäämällä tarjoiluun kermavaahdon sijasta jätskiä tai hedelmiä.

Tarvitset:
kuivahtanutta  paahtoleipää/ ylijäämä kakkupohjaa / ranskanleipää / pullaa
4 kananmunaa
3 dl maitoa
2-3 rkl hunajaa
0,5 – 1 dl pakastemustikoita / muutkin marjat toimii varmasti
1 rkl vanilliinisokeria

  1. Voitele uunivuoka ja asettele leivän tai pullan jämät pohjalle tasaisesti.
    2. Sekoita munat, maito  ja vanilliinisokeri ja kumoa seos leipäpalojen päälle. Jos käytät leipää, kannattaa ehkä lisätä hunajaa vähän reippaammin.
    3. Heitä hunajaa päälle ja sekoita. Ripottele jäiset marjat päälle.
    4. Heitä vielä vähän hunajaa koko komeuden päälle ja paista uunissa 225 n. 10 minuuttia, kunnes pinta on kullanruskea.  Anna jäähtyä hetki.

Tarjoile kuohkean kermavaahdon kanssa ja nauti!

Follow: