Kuka pelastaisi yksinäiset äidit?

Törmäsin alkuviikosta peräti kahteen, samaa aihetta sivuavaan artikkeliin ( artikkeli 1, artikkeli 2 ) ja aloin pohtimaan ilmiönä artikkeleissa esille nostettua äitien yksinäisyyttä. Se on kokemukseni mukaan huomattavasti yleisempää kuin annetaan ymmärtää, itse ainakin samaistun kovasti tähän – en ole koskaan ollut niin yksinäinen kun äitiysloman ja hoitovapaan aikana. Äitien yksinäisyys on myös monisyisempää kuin halutaan ajatella, eikä “menkää lattemammat kotiin tekemään joulusiivousta t. tosimies” kommentit todellakaan auta yhtään ketään.

Omien havaintojen perusteella olenkin muodostanut tietyn stereotypian:

Havaintojeni mukaan useimmat yksinäiset äidit ovat nuoria aikuisia. Aikuisia, jotka varmasti jo pärjäävät lapsen kanssa, mutta niin nuoria – että omassa kaveriporukassa tuskin on muita vanhempia. Pahimmillaan he jäävät jo raskausaikana kaveripiirinsä ulkopuolelle, yksin suuren muutoksen keskelle. Parhaimmillaan kuvioissa on puoliso, perhe ja ystävät, ainakin siihen saakka että vauva syntyy. Raskausaikana tykätään paasata ja passata, pitää huolta ja kysellä kuulumisia, synnytyksen jälkeen käy jokainen vuorollaan ihastelemassa vauvaa ja miespuoleisetkin sukulaiset saattavat muistuttaa kuinka tärkeää imetys oikein onkaan. Sen jälkeen alkaa se todellinen äitiysloma ja hoitovapaa. Mahdollinen puoliso menee töihin ja muukin ympäristö huokaisee, vauva on maailmassa, äitikin pärjää kun on reipas.

Syitä yksinäisyyteen on varmasti monia, mutta listataan nyt vaikka sen pohjalta, mitä minä löydän tästä omiin kokemuksiini perustuvasta stereotypiasta.

Muutokset

Puolisoa ei joko ole ja jos on, Äiti käsittelee perheenlisäyksen myötä tulleet muutokset pääasiassa erillään ja eri tavoin puolison kanssa. Yhteiset keskustelut hukutetaan vauvajuttuihin ja vauvan tarpeisiin, samassa katkeroidutaan kun toinen ei luekaan ajatuksia, hemmottele Äitiä ja luo romantiikkaa. Äiti katkeroituu, kun Puoliso saa jatkaa elämäänsä, vaihtaa vaippaa kun siltä tuntuu ja Äidillä ei ole mitään. Äidillä on päivästä toiseen ikuisuudelta tuntuvat päivät lapsen kanssa. Raskautta edeltävä kaveripiirikään ei kiinnosta joko Äitiä itseään tai kaverit ovat vaivihkaa hivuttautuneet kauemmas, onhan perhe-elämä paljon tylsempää kun kuumat treffit, spontaanit shotti-illat ja saliselfiekisailut. Äidillä saattaa olla myös ystäviä, jotka vauvavuoden aikana viihtyvät kuvioissa ja silloin tällöin kahvittelemassa, mutta taaperovaiheeseen päästessä toteavat Äidille “teillä on aika sotkusta ja sun lapsi on aika kovaääninen, mennäänkö kahdestaan lounaalle”  Joo, olishan Äidistä varmaan kiva mennä – mutta tuskin viikottaiset lounastreffit onnistuu jollei kaverilla oo tarjota paria kymppiä, että sais lapsenvahdin.

asssd

Sosiaalinen paine

Vauvasta ei juuri ole seuraa, eikä kotitöitäkään loputtomiin jaksa pitää mielekkäänä aktiviteettina. Perhekerhossa kukaan ei avaa keskustelua, eikä itsekään oikein tiedä mitä pitäisi tehdä. Kuppikunnat juttelevat keskenään, joku kysyy lapsesi nimeä ja kertoo, että kannattaisi varmaan laittaa vähän erilaista vaatetta niskaan kun lapsi leikkii.  Nuorena äitinä ei sovi joukkoon, kun ei tunne siitä kuppikunnasta ketään ja sattuipa tämä nuori äiti pukemaan epähuomiossa ne merkkivaatteet lapsen ylle. Tätä Äitiä ei haittaisi, vaikka lapsi ne sotkisi – vaatteethan on käyttöön ostettu, mutta jostain piti porukassa päästä vähän naljailemaan. Nuori äiti luulee muiden ajattelevan “Mitä toi tänne tulee, eihän toi edes tunne meitä, istuu hiljaa nurkassa ja pröystäilee lapsen merkkivaatteilla.”   Todennäköisesti porukka jännittää uutta tyyppiä yhtä lailla, mutta kenelläkään ei ole rohkeutta rikkoa jäätä. Perhekerhossa vierailu jää ainoaksi.

Mom-Meme

Syyllistämisverkko ja paineet

Vauva lähtee liikkeelle ja Äidin mielessä läikähtää toivo. Jospa nyt kun mennään enemmän ulkoilemaan ja leikkipuistoihin, löytyisi jotain seuraa minullekin. Leikkipuistossa Äidin tiet kuitenkin kohtaavat varsin erilaisen Kasvattajan kanssa. Kasvattaja kertoo, että pitää antaa syödä hiekkaa ja lapsi voi ilmakylpeä julkisilla paikoillakin – kasvattaja mainitsee myös luomuruuasta ja siitä, kuinka kertakäyttövaipat tukahduttavat mm. lapsen sielun. Nuori äiti on varma omasta kasvatuksestaan, eikä oikein jaksa ottaa neuvoja todesta. Seuraavan kerran tavatessa Äidin poikalapsella on kirkkaanpunainen takki ja joku Kasvattajan kavereista soittaa jo lastensuojelua paikalle – onhan se nyt tukahduttanut lastaan ja nytkin kasvattaa sitä kieroon. Nuorta Äitiä ahdistaa, hän päättää jatkossa leikittää lastansa puistossa eri aikaan Kasvattajien kanssa.

Reipas tyttö


Kun kaikki muu on kokeiltu, on vuorossa oma perhe. Jospa sieltä joku jaksaisi käydä kahvilla, autella vaikka luomaan kotiin uutta järjestystä tai käydä joulumarkkinoilla. Ai ei? Kerran kävi täti kahvilla, nuori Äiti rohkaistui ja kertoi tuntevansa olonsa yksinäiseksi. Sai vastauksen “Mikäs sinulla valittaessa? Saat valtion kassasta rahaa oman lapsen kasvattamisesta, puolisokin käy töissä ja lapsikin on suloinen. Hyvinhän sinä pärjäät, oot reipas tyttö, oot aina ollut.” Jos on tuuria, joku muukin piipahtaa Äidin luona kahvilla – mutta lähinnä kertomassa että “eihän tuollaisen pyykkivuoren kanssa voi elää, ryhdistäydy jo hyvä nainen, sullahan on lapsikin täällä. Mitenniin yksinäinen? Kokoajanhan sulla on taapero lahkeessa kiinni, hanki vaikka toinen toiseen lahkeeseen niin et ehdi höpöillä”.

2014-06-30-23-07-49-1526646876

Väsymys

Tottahan se on, pitäisi jaksaa olla reipas, uskoa omaan taitoonsa kasvattajana, pitää koti siistinä, miellyttää puolisoa ja löytää niitä samanhenkisiä ihmisiä – mutta joskus se on vaan pirun vaikeaa. Joskus sitä on vaan niin väsynyt, että huomaa sen väsymyksen pitävän takapuolen sohvassa kiinni kuin liima. Joskus siihen puhelun soittoonkin vaaditaan aloitekykyä enemmän, kun yksinäisellä Äidillä on pitkään aikaan ollut.

Onko siellä ruudun takana muita äitejä, jotka tunnistaa yksinäisyyden?
Mitä tälle ilmiölle voisi tehdä? 

Follow:

6 Comments

  1. 03/12/2015 / 18:21

    Hyvä teksti ja niin totta! Kirjoitin itsekkin samasta viime keväänä.. Mutta eipä mulla ratkaisua ole, paitsi että voidaan kauhukaksikon kanssa tulla kahville:D:D

    • suvi
      04/12/2015 / 00:45

      Hahhah, täytyypä koittaa kaivella se sun postaus – hämärästi ehkä muistan lukeneenikin, mut keväästä on jo aikaa sen verran ettei kertaus olis pahitteeks 🙂 Ja hei ehkä se lattemammailu / playdate idea näiden tasmanian tuholaisten kanssa olis ihan hyvä, täytyy vaan ottaa viimeistään pyhien jälkeen asiakseen olla sosiaalinen! 🙂

  2. Minävain
    03/12/2015 / 18:47

    Itselläni on huostaan otettu lapsi. Olen yrittänyt tutustua seudun äiteihin, mutta ei kelpaa. Ei aina ne lapsettomat kaverit jätä, vaan myös äidiksi tulevat. Ei kelpaa enää muut kuin mammakaverit.

    • suvi
      04/12/2015 / 00:47

      Niin, tilanteita on monenlaisia – eikä todellakaan kaikki oo niin suppeita kun mun kärjistetyt esimerkit. Kurjaa, että sut on jätetty yksin, tsemppiä kovasti sinne <3 Toivottavasti sitä tukea ja kontaktia löytyy vielä!

  3. 03/12/2015 / 22:52

    Erittäin hyvä ja osuva teksti 🙂 Minä en todellakaan ole enää nuori äiti, mutta olen kohdannut ihan samoja kokemuksia. Mä en kuitenkaan koe olevani yksinäinen, mutta joskus kaipaan äitikavereita ja olisi kivaa, jos olisi tässä lähellä joku samanhenkinen (viitaten pariin kohtaan tässäkirjoituksessa), jonka kanssa käydä vaunulenkillä ja jakaa kokemuksia.

    Mä koen olevani 100 % riittävä ja hyvä äiti, ehkä tämä ikä tekee sen, että en ota paineita. Silti jotkut ihmeelliset kommentit välillä loukkaa ja joskus ahdistun jostain mulkaisusta… Kuten silloin, kun olin laittanut vauvalle yöpuvun vauvakerhoon! Enhän minä tiennyt, että se on yöpuku! Nätti vetskarillinen puku ja minä ajattelin, että laitetaan jotain vähän kivempaa, meillä kun on paljon lahjoituksena saatuja vaatteita. Tuokin oli saatu lahjaksi, mutta uutena ostettuna. Pari äitiä muljautti silmiään puvun nähdessään ja tajusin, että jokin on oudosti… Sitten sain tietää, että se on yöpuku. Toiset mulkaisut tuli kerran siitä, kun mulla oli Korsin kello ranteessa! Olen ollut niin pitkään (vapaaehtoisesti) lapseton, että en aina älyä sitä, miten vauvan kanssa pitäisi laittautua… Eräs äiti tuijotti kelloani ja sitten kovaan ääneen sanoi jonkin ajan päästä, että “minä en kelloa voi käyttää ” ja teki asiasta suuren numero. En tiedä, onko lapsellista ajatella, että tuon kommentin takana oli kateus… Me kuitenkin käydään kerhoissa, koska siellä on aina jokin kiva äitityyppikin ja joskus yksi ainoa lause voi pelastaa päivän 🙂 Tai tällainen blogikirjoitus, näistäkin saa kivasti vertaistukea 🙂

    • suvi
      04/12/2015 / 00:54

      Kiitos! Kiva huomata, etten ole yksin näiden ajatusten ja havaintojeni kanssa. Mäkin olen ammatiltani lapsi- ja perhetyöntekijä, eli luulis että mullakin aika vakaalla pohjalla se oma kasvatus ja varmuus siitä on, mut jotenkin se vaan hetkauttaa joka kerta kun joku tokaisee jotakin. Ehkä sitä on äitiyden kanssa aina vähän herkillä, vaikka muuten oliski paksunahkainen? Olispa mullakin rohkeutta yrittää kovemmin sinne kerhoihin – tommoset kuppikunnat vaan on aika luotaantyöntäviä.. ja saman henkinen vaunulenkkeily seura tai leikkipuistohengailu olis ihan parasta – sais näiden uhma-aamujen jälkeen sanoa ne ärräpäät edes salaa jollekin ääneen ja vois taas jatkaa päivää kevyemmin! 😀

      Ai kauhee tota sun kertomusta, mua ihan naurattaa! 😀 Ehkä se oli kateutta, mut vois silti hyvät käytöstavat omata 🙂

Kommentoi