Käy koulus, luuseri!

Törmäsin viime viikolla hesarin kolumniin, jossa käsiteltiin koulutusta ja tasa-arvoa tai lähinnä ehkä purettiin mielikuvia siitä kuinka täällä Suomen lintukodossa on olevinaan kaikilla samat mahdollisuudet kouluttautua. Eikä muuten ole. Ei ole ollutkaan enkä rehellisesti usko, että ainakaan lähitulevaisuudessa tulisi olemaan. Toivon, että olisi. Siksi mä koen nyt tarvetta kertoa, millaista se on.

En ehkä ole tästä aikaisemmin erityisen avoimesti puhunut, mutta minä, nykyinen korkeakouluopiskelija olen yleensä juuri se esimerkki johon näissä viitataan. Se, jolla oli samat mahdollisuudet kuin muillakin ja ponnisti sieltä vähän pidemmältä. Minä olen lähtenyt sieltä ruokajonoista, siis sieltä jossa lapsiperheet, työttömät, pitkäaikaissairaat ja eläkeläiset jonottavat ruoka-avustuksiaan, jotta saisi edes vuokran ja sähkön maksettua kun yhdelle kuukaudelle ei myönnettykään toimeentulotukea tai sitä myönnettiin niin vähän. Minä olen lähtenyt siitä tilanteesta, että toimeentulotuki on kattanut vuosien ajan koulukirjani, vaatteeni ja ruokani. Toimeentulotuki. Siis tuki, joka on tarkoitettu viimesijaiseksi on elättäny minua suurimman osan lapsuudestani.

Ai mikseivät vanhempani tehneet töitä? Koska pitkäaikaissairaudet eivät sitä mahdollistaneet. Loppujen lopuksi Isä taisi tehdäkin, oman terveytensä kustannuksella hän teki töitä jotta tilanne helpottaisi. No mut sähän oot korkeakoulussa ja sulla on jo yks ammatti, mitä sä enää valitat? Just sitä. Toisenlaisilla lähtökohdilla väitän, että olisin päätynyt lukioon ja pärjännyt vielä nykyistäkin paremmin. Olisin todennäköisesti myös saanut jo korkeakoulututkinnon ulos, elänyt huomattavasti stressittömämpää elämää ja voi olla, että myös perheeni olisi voinut paremmin.

Ennen 18 vuoden ikää, olin ollut kahdesti koditon. Siis ilman omaa kotia ja virallista osoitetta. Tukea omaan asuntoon, koulukirjoihin ja koulumatkakuluihin on jälkeenpäin saanut kun on vaan tiennyt mistä hakea. Menin töihin, kävin koulun työn ohessa, valmistuin, menin naimisiin ja sain lapsen. Nyt olen niin onnellisessa asemassa että voin ilman opintotukioikeutta kouluttautua kun mieheni elättää. Oma koti, koulutus ja työpaikka ei ole vaan jostain saatu, olleet kaikkien ulottuvilla tai jokaiselle saatavilla. Mulla kävi tuuri.

Kävi tuuri, että ihastuin ja rakastuin nuorena ihmiseen, joka arvosti koulutusta. Ihmiseen, jonka perheellä oli varallisuutta tukea mua vuosien varrella. Oppisopimusta suorittaessani palkat olivat toisinaan myöhässä tai toisinaan pieniä, mutta appivanhempien avulla hoidettiin koulukirjat ja hammaslääkärit. Maksoin toki takaisin joka pennin, olin tarkka – mutta ilman sitä apua, olis  moni kurssi jäänyt lukematta ja hampaatkin hoitamatta. Kävi tuuri, että paras ystäväni halusi hakeutua yliopistoon ja kun kaksi minulle tärkeintä ihmistä – paras ystävä ja poikaystävä, arvostivat molemmat koulutusta sai se minutkin vakuuttumaan siitä että edes jotkut paperit on hankittava, se sai jaksamaan silloinkin kun oppisopimuspaikkani poltti minut loppuun.

Koulussa olin opettajien mielestä tyhmä tai alisuoriutuja. Olin 14, kun opettajani sanoi, että minusta ei tule ikinä mitään. Tiedättekö miksi? Koska olin juuri vaihtanut koulua kolmannen kerran (asunnottomuuden vuoksi) enkä osannut taivuttaa ruotsiksi tai laskea ennen joulua opetettuja matikan laskuja. Peruskoulun päätteeksi opon kanssa piti tehdä yhteishaku. Opo päätti, ettei nyt tartte hakea lukioon. Lähihoitajaksi, sinne sut otetaan, jos sinnekään. Lannisti. Halusin autoasentajaksi tai lukioon. Päädyin lähihoitajalinjalle. Kävin koulua, vaihdoin kaksoistutkintoon ja pärjäsin oletettua paremmin. Aloin ajattelemaan, josko sittenkin voisin vielä itse vaikuttaa tuleeko musta mitään vai ei.

Muutin omaan asuntoon, sitten elämä mullistui läheisen sairastuessa ja samaan aikaan täysi-ikäistyessäni se teini-iän kynnyksellä solmittu parisuhde kipuili ensimmäistä kertaa. Lopetin koulun ja luovutin hetkeksi, koko elämä tuntui raskaalta ja hankalalta. Sitten kävi taas tuuri. Ponnistin melkein vahingossa harrastusten kautta osa-aikaiseen työhön ja työpaikasta tuli pidempiaikainen. Paikka, jossa minut haluttiin kouluttaa – ensimmäistä kertaa tunsin “Minä osasin jotain. Minusta on johonkin.”  Vedin 8-16 työpäiviä, istuin koulussa arki-illat ja valmistuin kahdessa vuodessa. Siihen väliin mahtui työpaikkakiusaamista, organisaatiomuutos, satoja ylityötunteja, kihlautuminen sen teini-iän poikaystävän kanssa ja vaikka mitä muuta. Mutta sinnittelin ja sain paperit. Valmistuin neljällä kiitettävällä ja yhdellä hyvällä arvosanalla. En siksi, että olisin saanut samat mahdollisuudet kuin naapurin Maija. En siksi, että sosiaaliturva. Vaan siksi, että mulla oli ympärillä hyvä jengi ja mahdollisuus rahoittaa opintoni itse.

Valmistumisen kynnyksellä, näyttöjä arvioinut opettajani sanoi viimeisessä näyttötutkinnoissa minulle “Sinussahan on potentiaalia vaikka ja mihin. Opiskele nyt ihmeessä pidemmälle, äläkä kuuntele jos joku väittää ettet pysty. Kaikki tässä huoneessa näkee sun lahjakkuuden kyllä.” Sitten tuli työt, tuli avioliitto ja lapsi. Nyt on jälleen koulun aika. Kuvittelin alottavani alusta, uuden elämän. Vaan arvatkaa mitä mä kuulen kun mä istahdan ammattikorkeakoulun penkkiin?

“Teillä on kaikilla ollu samat saumat päästä tänne ja teillä kaikilla on se sama lukiotausta. Jos ette pärjää ni miettikää ootteko oikeella alalla.”

Opiskelijan pitäis siis istua koulussa / käyttää kouluun ainakin 40 tuntia viikossa et opinnot etenee ja saa opintotuet. Samalla pitäis olla vähintään 30 tuntia viikossa töissä et saa pääkaupunkiseudun vuokran maksettua. Siinä samassa ehkä kasvattaa lasta, pitää huolta omasta fyysisestä kunnosta ja vielä kuunnella opettajien mollaamista, kun et taivu siihen kirjatenttiin viikon varotusajalla.

En ihmettele, että nuoret syrjääntyy ja voi pahoin. En ihmettele, että nuoret palaa loppuun. Ei sinne kouluun niin vaan mennä, eikä sitä opiskelua noin vaan rahoiteta. Ei kaikilla todellakaan ole hyvät lähtökohdat ja se pitäisi opettajien, päättäjien, tukilautakuntien ja jokaisen syrjäytyvää nuorta mollaavaan muistaa. Siinä missä minä, nykyinen opiskelija-aktiivi, pienen lapsen äiti ja korkeakouluopiskelija saatan vaikuttaa siltä että on koko paletti kasassa ja oon pienemmän puolella, niin mäkin pelaan loppujen lopuksi vain omaan nurkkaani. Ettei mun lapsen tarttis seisoa sielä ruokajonossa, mä käyn kouluni. Että koulu olis muille mun kaltasille helpompaa, mä yritän vaikuttaa asenteisiin ja motivoida ja jotta meidän yhteiskunta ei eriarvoistais tätä tilannetta yhtään enempää, mä toivoisin että ne koulutusleikkaukset voitais unohtaa. Toivoisin, et tää yhteiskunta motivois ja palkitsis yrittämisestä enemmän, kun kotona makaamisesta. Et olis edes jollekin joku sauma. 

Follow:

2 Comments

  1. Linda
    13/03/2017 / 16:49

    Hyvä teksti! Samaa mieltä oon myös kanssas, itsellä ollut hyvät lähtökohdat kaikin puolin elämässä ja pidin yliopistoa ihan normina (ja kävin ulkomailla lukion, ei ollut ees muuta vaihtoehtoa), ja olen nyt hyvässä työssä sekä valmistun kohta Aallon Kauppakorkeesta, ja tiedän miten tavallaan etuoikeutettua tämä kaikki on, ja se tuntuu välillä jopa pahalta miten epäreilun hyvin kaikki on mennyt. Toivon, että kaikki pääsis toteuttaa itseään ammatillisesti kuten tahtoo ja opiskelemaan pääsemisestä tulis helpompaa tai siihen tulis enemmän väyliä ja että siihen kannustettaisiin.

    • suvi
      19/03/2017 / 10:29

      Kiitos! 🙂 Ja ei niistä hyvistä lähtökohdista tarvitse syyllisyyttä tuntea, mutta kiitollinen voi olla. Mut eipä sitä omaa asemaakaan tuu mietittyä jos ei koskaan kohtaa erilaisista lähtökohdista tulevaa ihmistä 🙂 siksi juuri koen, että tästä pitäs puhua enempi, jotta kaikki tietäisi ja voitas joskus päästä siihen et jokainen saisi hyödyntää omia kykyjä ja kiinnostuksenkohteitaan 🙂

Kommentoi