Entä jos en oiskaan pingottava supermutsi?

 photo b8d33173a34feed7616b6a8fd2ed8841_zpsojxozqz2.jpg
Viimeisen puolen vuoden aikana olen kohdannut riittämättömyyden tunteen useammin kuin toivoisin.
Viimeksi eilen koin olevani riittämätön ja puuttellinen, kun en kuumeessa valmistanutkaan ruokaa itse ja pidin lasta päiväkodissa, huolimatta siitä että olin itse kotona. Podin huonoa omatuntoa, etten ollut siivonnut, opiskellut ja kokannut – huolimatta siitä, että olin 38 asteen kuumeessa. Minulla on tapana suorittaa asioita ja pingottaa, haluan olla mahdollisimman hyvä ja olen kunnianhimoinen. Jos teen jotain, teen sen täysillä tai en ollenkaan. Tämä ei kuitenkaan vanhemmuudessa enää onnistu. Tällä logiikalla vanhemmuudessa joko palaa loppuun tai laiminlyö, eikä kumpikaan näistä ole tavoitteni. Jäin kuitenkin miettimään mistä nämä paineet tulevat? Mistä tulee se käsitys, että kodin pitäisi olla aina tip top, läksyjen heti tehtyinä, vaatteiden siististi viikattuina, koti sisustettuna ja parisuhde ja perhesuhteet aina parhaimmillaan? Mistä ne paineet oikeasti syntyvät? Mediasta, blogeista, vertailusta?

Viimeisen kuukauden aikana olen joutunut toppuuttelemaan itseäni, sillä lapsiperhearki lähes yksin hoidettuna, isot koulutyöt ja jatkuva sairastelu vaativat veronsa. Kun olen ollut sairaana, ollaan syöty eineksiä. Kun Möyhö on ollut sairaana, en ole käyttänyt vähäistä päiväuniaikaa siivoamiseen vaan nukkunut itsekin jotta jaksan katkonaiset yöt. Kun olen saanut mahdollisuuden vapaahetkeen, olen yrittänyt käyttää sen välillä johonkin muuhun kuin koulutöihin, siivoamiseen tai morkkikseen. Koska tiedättekö mitä? Olen vihdoin oppinut, että kun on hieman armollisempi itselleen ja myöntää, ettei aina olekaan superäiti – sitä jaksaa paljon paremmin. Moni muu, melkein 3-vuotiaan äiti on varmasti keksinyt tämän jo aikasemmin, mutta minulle se oli suuri oivallus. Tärkeä oivallus.

 photo IMG_20161021_144535_zpsyaqcklx4.jpg

Minulle oli tärkeä taas muistaa, että on ihan ok, jos joskus menee hermot. On ihan ok, jos ei aina jaksa tehdä jotain. On ihan ok, jos kotona on vähän sotkuista ja on ihan ok, jos kaupan makaronilaatikko ja porkkanaraaste ajavat päivällisen asemaa välillä. On myös ihan ok, tavoitella asioita. Kuten hyvää koulumenestystä, seesteistä perhe-elämää ja siistiä, järjestyksellistä kotia MUTTA avainsana näissä tavoitteissa onkin KOHTUUS. Kun on nukkunut katkonaisia öitä puolitoista viikkoa, hoitanut sairasta lasta, tehnyt koulutöitä ja käynyt läpi kivuliaat hammasremontit, sen oman voinnin etusijalle asettaminen ei voi olla itsekästä. Ennen äitiyttä en koskaan ymmärtänyt miksi joku laiminlyö omaa terveyttään, mutta nyt huomaan itse toistuvasti herääväni siihen, että poden syyllisyyttä siitä että hoidan omaa jaksamistani.

Kaiken tämän arjen paineen keskellä olen huomannut myös kokevani paineita tästä blogista, vaikkei se todellakaan ollut meidän tarkoitus tätä perustaessa. Ei ollut tarkoitus, että tästä tulee pelkästään tarkkaan harkittua yhteistyötä ja ennaltamääriteltyjä aiheita – kasa pakkopullaa. Eikä sitä kukaan oikeasti niin käskenyt tehdäkään, minä vain rakensin itselleni mielikuvan ja koin suurta ahdistusta, kun en heti pystynytkään kaikkeen. Hölmöä, mutta todellisuudessa juuri siksi täällä on ollut pitkään hiljaista. Niimpä päätin, että heitän ahdistuksen romukoppaan ja teen tästä bloggaamisesta taas mielekästä. Aloitetaan sillä, että kirjoitan nyt tämän ajatuksenjuoksu postauksen, jotta ne paineet pitkän hiljaisuuden rikkomisesta saadaan pois alta.

 photo IMG_20161021_161913_zpsq8elbrlv.jpg

Viime perjantaina päätin kuitenkin repäistä itseni hetkeksi irti arjesta, jätin lapsen isovanhemmille yökyläilemään ja piipahdin I Love Me-messuilla ihan itsekseni, join messuilla lasin viiniä ja tulin ajoissa kotiin. Join kotona vielä siiderin, katsoin muutaman tunnin netflixiä ja löhösin. Sen sijaan että olisin käyttänyt ajan hyödyksi ja siivonnut, järjestellyt, tehnyt koulutöitä – istuin sohvalla, söin sipsiä ja laitoin kasvonaamion. Puhuin maratonpuhelun rakkaan, Pohjoiseen muuttaneen ystäväni kanssa ja annoin kaiken muun olla. Täytyy sanoa, että kaiken tuon tekeminen ilman morkkista oli tosi vaikeeta – mutta ihan mielettömän tärkeetä. En nimittäin muista milloin meillä olis ollut yhtä kiva viikonloppu Möyhiksen kanssa, enkä muista milloin viimeksi olen ollut näin rentoutunut vaikka To Do-listat taitavat olla jo minuakin pidempiä.  On siis aika olla supermutsi, joka ei pingota. Saas nähdä mitenhän tää onnistuu!

Mut siis pähkinänkuoressa, uskokaa se kun vauvalehdissä sanotaan
”Hei vanhempi, älä pingota. Ota välillä vähän iisiä, niin jaksat taas. ”
se on nimittäin ihan totta. Ja things are about to change..  ;>

Follow:

4 Comments

  1. Jeputin
    25/10/2016 / 18:55

    Eikö Mira enää bloggaa tänne kun hänen viimeisin kirjoitus on 2kk takaa?

    • Mirppu
      01/12/2016 / 15:47

      Moi, mulla ei ole tällä hetkellä mitään sanottavaa ja en halua kirjoittaa turhaa liibalaabaa. Lisäksi oma elämä ja mm Kalenterimania pitävät mut sen verran kiireisenä ettei ole ollut edes ylimääräistä aikaa istahtaa alas ja miettiä mistä haluaisin kirjoittaa tai haluanko edes kirjoittaa.

  2. Minttu
    27/10/2016 / 11:56

    Pisteet siitä, että tajuat tän jo nyt 🙂

    Mulla on 11-, 7- ja 4-vuotiaat lapset (plus rehellisesti haastava puoliso, jonka kanssa oleminen ja eläminen vaatii oikeasti hyvin suurta tahtotilaa), enkä mä ole vieläkään oikein kunnolla oppinut armahtamaan itseäni. En, vaikka kolme vuotta sitten vedin itseni niin burn outin partaalle että harkitsin kotoa karkaamista. Silloin vedettiin säännöt uusiksi, mutta edelleen mä löydän itseni samasta vanhasta ansasta: kun on tiukkaa ajasta, rahasta tai vaivasta, ensimmäisenä karsitaan listalta minun osuuteni. Ja havahdutaan siinä vaiheessa, kun mä alan väsyä niin, että pikkujuttuihinkin tulee ihan ihme reaktioita…

    Tai sitten mä päätän boostata kaikkien vastustuskyvyn äärimmilleen, jottei tulisi flunssaa, rotaa tai noroa, ja joka ruokaan tungetaan inkivääriä, chiliä, valkosipulia, kookosöljyä, basilikaa, sitruunaa ja hunajaa, ja shampoot vaihdetaan mahdollisimman paljon dimetikonia sisältäviin, jottei koulun joka syksyinen täiepidemia rantautuisi meille, siis ihan vain siksi, että säästäisin aikaa, vaivaa ja energiaa kun ei tarvitse hoitaa sairastavia eikä handlata täitartuntaa. Ja mähän vedän homman tietenkin niin äärimmilleen, että saan hermoromahduksen kun mummu on syöttänyt lapsille iltapalaksi pelkkää vaahtokarkkia ja sokerimuroja, koska valkoinen sokeri lamaannuttaa vastustuskyvyn ja juuri silloinhan kaikki mahdollinen tarttuu, ja kun selviää että lasten hiukset onkin jäänyt pesemättä, just kun koulusta tuli uusi täivaroitus…

    Jos sitä vaikka vähän hellittäis, ei se täitartuntakaan välttämättä kovin paha ois. Itse asiassa, saisin ehkä itekin pari ylimääräistä vapaapäivää töistä, jos ilmoittaidin sinne että meiltä löytyi täitä… 😛

    • suvi
      10/12/2016 / 01:51

      Hah, anteeksi myöhäisestä vastauksesta – kuvittelin jo vastanneeni sulle, mielessäni oon ainakin vastaillut jo monta kertaa! <3 Mut mulla menee just niin et venytän itseni äärimmille, itken lattialla väsymystä ja epäonnistumista kunnes tajuan taas hetkeksi laittaa asiat perspektiiviin. About viikon menee kaikki ihan lungisti ja sitten se stressi ja suorittaminen taas nostaa päätään. Mutta mä luulen että vika ei ole vaan meissä äideissä vaan joku tässä yhteiskunnassa ja perhemallissa on, että se luo monelle naiselle musertavan kovat paineet suoriutua ja selvitä kaikesta itse ja mahdollisimman mallikkaasti.. Nyt edellisen oivalluksen jälkeen stressipalloräjähdykset on jääneet kahteen kertaan ja toinen saattaa mennä sairastelun piikkiin. Jospa tän vielä joskus oppis! 😀 Ihanaa joulun odotusta <3

Kommentoi