Äiti vs uhmaikä

 IMG_20160418_102600

Päätin viikonloppuna, että mun on kertakaikkiaan pakko avautua tästä meillä vallitsevasta vaiheesta. Siitä, joka vielä viime viikolla sai mut itkemään muskarin vessassa kesken vaipanvaihdon – nimittäin uhmaiästä. Tottakai, se vaihe alkoi juuri silloin, kun olen eniten kaksin tämän pienen ihmisen kanssa. Juuri silloin, kun niitä voimia tarvitsisi ihan tämän arjen pyörittämiseenkin. Tuntuu hassulta kirjottaa tästä nyt, kun 3 viimeisintä päivää on mennyt mahtavasti – etenkin jos vertaa edellisiin viikkoihin. Tänä aamuna, huonosti nukutun yön jälkeen uhma nosteli päätään ensimmäistä kertaa tällä viikolla.

Toisinaan rukoilen ikiomaa Dean Winchesteriä pelastamaan meidät tältä demonilta, joka on yks kaks vallannut mun lapsen! Toisinaan tunnistan omia piirteitäni ja maneereita itsepäisyyden suhteen ja toisinaan en voi edes uskoa että kyseessä on jälkeläiseni. On uskomatonta, että saman vartin sisään toi lapsi voi saada mut hermostumaan pahemmin kuin kukaan muu ja seuraavassa hetkessä pakahdun pienen ihmiseni rakkaudentunnustuksista. Joskus on vaikea muistaa, että uhman alla on se oma, maailman rakkain ja ihana pieni poika.

IMG_20160121_185635

Pitäisi riittää ymmärrystä pienen ihmisen suurille tunteille. Ymmärrystä sille, että pieni ihminen hakee rajoja ja rakkautta. Etenkin ammattikasvattajana tiedostan, miten tärkeää johdonmukaisuus ja rauhallisuus on ja silti pinna pettää, jos ei joka kerta niin melkein joka toinen. Ihan liian usein multa loppuu ymmärrys ennen kuin nään jo punaista. Rakkaus ei onneksi lopu koskaan, mutta huomaan että Möyhön silmitön raivo tarttuu. Sitä tavallaan taantuu sen uhmaikäisen tasolle kun on väsynyt, stressaantunut ja ärsyyntynyt. Olisi ihanaa, jos näitä päiviä olisi jakamassa se toinen vanhempi, mutta valitettavasti näyttää käyneen juuri niinkuin ennustin – uhmaikä nostaa päätään juuri silloin, kun isi on paljon poissa. Isin epäsäännöllinen läsnäolo ei auta tässä uhmaiässä, eikä sekään että meidän lähipiirissä ei oikein jakseta tukea mun johdonmukaisuutta vaan mennään sieltä mistä aita on matalin. ”Se halusi syödä jotain muuta.”,  ”Ei me nyt sit nukuttu päikkäreitä kun ei se halunnut”, ”En mä jaksanu vääntää nii annoin laittaa ulkokengät sisälläkin. Onhan täällä aika sotkuista.” ……. ja sitten ollaan takaisin alussa ja saan alottaa perusjuttujen opettamisen uudestaan. 2-vuotiaisiin yleensä kun tehoaa kaikista parhaiten johdonmukaisuus ja toisto, selkeä ja ytimekäs ohjaus sekä rauhallisuus.

Yksinäisessä arjessa uhmaikäisen kanssa jatkuva omien virheiden tuijottelu ei ainakaan lisää sitä omaa jaksamistani. Siltikään, en voi olla ajattelematta kuinka paljon parempi uhmaikäisen kasvattaja olen ollut muiden lapsille ja miksi se on oman lapsen kanssa niin vaikeaa? Miksi ihmeessä se on niin vaikeaa pitää ne omat tunteen kasassa ja opettaa lapselle, miten ikäviä tunteita voi ilmaista niin että ottaa muut huomioon? Miksi mä osaan sen töissä, mutta kotona unohtuu kaikki?

IMG_20160414_101341

Joka ilta, mä huomaan tehneeni jotain väärin. Joka ilta mä päätän, että huomenna korotan ääntäni vähemmän, enkä menetä malttiani yhtä helposti. Joka ilta, mä päätän olla huomenna vähän parempi äiti, ymmärtää enemmäå.  Ehkä tähän uhmaikään pitäisi asennoitua jotenkin toisin, eihän se nyt voi lapsellekaan olla helppoa ja stressitöntä, kun puolet päivän rutiineista aiheuttaa suurempia tunteita kun osaa käsitellä. Onneksi mä joka ilta huomaan myös sen, että ei se rakkaus todellakaan lopu kesken, vaikka joskus pienen hetken siltä tuntuisikin.

Vinkkejä uhmaikäisen väsyneelle äidille otetaan vastaan! Löytyykö lukijoista vertaistukea? 

Follow:

2 Comments

  1. 29/04/2016 / 21:57

    Kun olisikin niin vahva, että pysyisi käyttäytymään aina uhmiksen kanssa järkevästi. Tänään yllätin itseni huutamasta(!), että NYT HILJAA. Hyvä esimerkki ja sitä rataa. :/

    • suvi
      02/05/2016 / 13:32

      No ihan liian usein sitä itsekin menettää hermonsa ja repii pelihousuja! En tiedä mikä siinä omassa uhmiksessa on, että se kiukuttelu, marina ja inttäminen menee ihan eri tavalla luihin ja ytimiin kuin kenenkään muun lapsen kanssa koskaan aikaisemmin. Lohduttavaa kuitenkin kuulla, etten ole ainoa joka painii näiden asioiden kanssa! Tsemppiä sinne ja koitetaan olla armollisia myös itsellemme, ollaan äitiyden myötä kuitenkin uuden äärellä vaikka kasvatuksesta paljon tiedettäisiinkin 🙂

Kommentoi